Pinkkien aurinkolasien läpi

Hei taas pitkästä aikaa. Luulette varmaan, että olen ollut jossain koneen ulottumattomissa Bahamalla tms, mutta oikeasti olen ollut vain töissä. Suurimmat ylimääräiset halut olla koneella ovat karsiutuneet siinä, kun istuu konttorissa noin 7,5 tuntia koneen ääressä. Lomailu ei kuulunut kesäni suunnitelmiin oikeastaan, mutta taidan pitää silti vapaata elokuun 2 viimeistä viikkoa (jos sää on hyvä) ja sitten olla valmis ja valpas ISOhenkilö pienille (luultavasti suuremille ja vanhemmille kuin minä) fukseille. Osa kouluista menikin jo takaisin pulpetteihinsa, mutta onneksi meillä opiskelijoilla lomat ovat aika ihanan pitkiä. Silti odotan jo innolla alkavaa urakkaa, paitsi ehkä lujuusoppi 2:sta ja dynamiikka 2:sta . Mutta kaikkien kavereiden näkeminen, uusiin ihmisiin tutustuminen, koulutehtävien teko, uudet vaatteet kouluun - ne kaikki kuuluvat syksyyn. Itse rakastan eniten kesää ja toivoisin ettei toukokuun ja heinäkuun 2 viikon helteet olleet ainoat kesäkelit tänä vuonna. Toki kaikissa vuodenajoissa on hyviä ja rakastettavia puolia, mutta mikään ei voita aurinkoa ja vähiä vaatteita.

Koska olen viettänyt suurimman osan ajasta vanhempieni luona työpaikkani vuoksi, on myös mukavaa päästä takaisin kotiin (”oma tupa, oma lupa”). Olen kuitenkin yllättynyt kuinka hyvin kaikilta erikoisemmilta konflikteilta ollaan vältytty ja sopu on säilynyt. Myös monia oppeja ollaan saatu ja vastaanotettu. Kesä on siis ollut antoisa. Kuitenkin vielä on kesää jäljellä noin kuukauden päivät, joten turha vaipua vielä syysmasennukseen, vaikka sää sen sallisi (jopa edellyttäisi)! Uimahallikin aukesi tänään, joten sadepäivien ongelmat on ratkaistu! Hyvää koulua pienemmille oppilaille ja kesäloman jatkoa isommille opiskelijoille!

Jo vain, niinhän se on. Wappu oli toki hauska ja täynnä bileitä, mutta valitettavasti (?) koulutyö jäi vähemmälle. Tämän huomasin kun tutkin hiukan kalenteriani. Toki viime viikolla olisi ollut jo aikaa aloitella luku-urakkaa, mutta eihän hölmö teekkari niin voi tehdä. Kyllä ne on parhaat ne muutaman viimeisen tunnin lukemiset ennen tenttiä! Kuten ehkä olette jo aavistaneet, minun tosiaan pitäisi olla lukemassa (tällä kertaa matikka k2:seen) ja huomenna myöskin. Valitettavasti minun on myös uhrattava viikonloppu kokeille, yäk. No, kohta lähtee viimeinen viikko käyntiin ja sitten alkaa jo pitkään odoteltu kesäloma. Bileet ainakin lähtevät silloin käyntiin, sillä ensi perjantaina lähtee JULKKU-risteily satamasta. Koko viikonloppuhan siihen vierähtää, mutta olen varma että se on sen arvoista (taas jää purjehduskisat välistä, oivoi). Heti risteilyn jälkeen on vuorossa tietty työt, sinne siisn kovinkin uutterana ja hehkeänä - jos se nyt onnistuu tuon risteilyn jälkeen Mutta näkemisiin, kuulemisiin, kirjoittelemisiin! Lukekaahan te muut edes huolella, että opintopisteet kasaantuisivat!

Keskiviikkona kaadettiin tenttiviikko kunnolla KIK-SIK turnajaisissa, tokihan saunassakin käytiin. JA voitimme koko turnauksen (2 enetytsyy, 2 konetytsyy ja 2 sähköpoitsuu). Reissu oli kiva ja alkoholia tuli nautittua vain siihen malliin, että seuraavana päivänä olin matematiikan harkoissa ainut, joka oli laskenut tehtävät (joten pääsin TAAS kertomaan omia ratkaisuja taululle).

No keskiviikosta selvittyäni torstaina koitti oikea jännitysnäytelmä. Minä ja kämppikseni suuntasimme kolmella (3, III) eri julkisella Santahaminaan, MPKK:lle. Samoin muita TeTyjä oli näkyvillä bussissa kohti Sandista, jännitys oli käsin kosketeltava. Siltikään kaikkea hauskaa ei annettu meille heti, vaan ensin saimme kuunnella tarinoita koulusta ja nähdä hiukan paikkoja. Sitten meidät vietiin Kellariin ja siellä odottelimme tulevia ulkomaalaisia avecejamme. Kaikilla oli jo pakosuunnitelma, jos miekkonen ei mielyttäisikään. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen miehet saapuivat paikalle, yllätys yllätys univormut päällä. Siinähän sulaa jo jäätyneempikin nainen. Jokaiseen tyttöön oli ripustettu riippulukko ja kadetille oli annettu avain. Tälläisen leikin kautta löysimme toisemme, mutta saimme myös käteltyä lähes kaikki muutkin ehdokkaat. Miekkoseni oli suloinen ruskeine nappisilmineen, mutta ilmeisen ujo. Illan aikana ruotsi vaihtui englantiin juotujen juomien mukana. Aluksi juttelu oli aika nihkeää, mutta onnekseni pöytään istui muutama erittäin sosiaalinen tapaus. He pelastivat tilanteen, koska avecini alkoi rentoutua (saattoi johtua myös kumottujen lasien määrästä). Itsekkin aloin veljeillä sähköläisten(!!!) kanssa ja he osottautuivat todella mukaviksi. Itseasiassa eksyimme yhden heistä kanssa miesten vessaan selittämään, kuinka voimme katsoa poispäin kun hän on pisuaarilla. Nolostukseksemme yksi suomalainen kadetti riensi selittämään missä naisten vessa on. Tilanteesta nolon teki se fakta, että koko Kellari oli kääntynyt katsomaan ja naureskelemaan kun tulimme vessasta ulos. Kuitenkin jouduimme lähtemään kohtuullisen pikaisesti muutaman tunnin tutustumisen jälkeen, sillä meidän oli kerettävä viimeiseen metroon. Kotona kaaduin vaan sänkyyn. Olin ilmeisen voipunut edellisen illan suorituksesta, sillä nukahdin tyyny rypyssä inhottavasti niskan takana ja villasukat möykyssä selän alla.

Seuraava aamu olikin aika jännä, sillä silloin piti keksiä miten hiukset saa nätisti jne. Laitoin omien meikkejen ja kampauksen lisäksi kämpikselle saman setin (tai siis ei samanlaista, mutta anyway). Tietysti, minulla oli oikea bad hair day, eikä tukka oikeen koskaan asettunut mihinkään kauniiseen muotoon - jätin sen sitten siihen sijaansa. Kaiken hermoilun jälkeen lähdimme kohti Rautatientoria. Sinne saavuttuamme maastonvihreä bussi noukki meidät mukaan ja matka alkoi. Perillä saimme noin 20 min valmistautua (meille oli luvattu noin tunti!!), onneksi itse riisuiduin ja puin vaan kamat päälle. Päädyimme taas Kellariin ja odottelimme miekkosia. Ihmettelimme todella, että mihin meillä oli kiire, koska odotimme tunnin  miehiä. Vihdoin kadetit saapuivat ja lähdimme heidän käsipuolessa kohti itse juhlaa. Itse olin kohtuullisen hermostunut ja meinasin jo alkuruuan aikaan tiputtaa veitsen lattialle. Onneksi vieressäni istunut ilmavoimien kadetti lennätti ruokaa lautasensa ulkopuolelle. Nauroimme yhdessä tapahtumille ja jää oli onneksi rikottu. Pitkien puheiden ja monen lasillisen jälkeen vessahätä yllätti minut sekä muut daamit pöydässämme. Tunnin sinnittelyn jälkeen pääsimme tauolle ja päädyimme miestenvessaan (taas ). Virallinen osuus jatkui vielä tauon jälkeen, mutta jälkiruuan jälkeen alkoi tanssi. Kenenkään ei ollut pakko tanssia ja aluksi kavaljeerini keskittyi lähinnä oluen juomiseen. Onnekseni kuitenkin 2 muuta norjalaista tanssitti minua . Monen uuden ihmisen jälkeen päädyimme avecini kanssa kuitenkin tanssahtelemaan ja yllätykseksini hän osasikin tanssia, mutta oli tarvinnut muutaman rohkaisevan ennen sitä. Jutustelun jälkeen kadotin hänet jossain vaiheessa ja niinpä päädyin ulos toisen norjalaisen käsipuolessa. Ilta alkoi lähentyä loppuaan ja siirryimme hyvästelemään seuralaisemme (löysin hänet uudestaan). Poskisuukon jälkeen tiemme erosivat. Ehkä tapaamme vielä joskus, ei sitä koskaan tiedä. Ainakin univormut olivat komeat!

Ensin ystävänpäivä, sitten huomenna naistenpäivä. Viime vuosina arvon nablattarilla on ollut tapana pistää hameet päälle naistenpäivän kunniaksi, joten tahtoisin nyt tietää jatkuuko perinne? Hametta tai ei, aion lähteä kaupungille ostamaan vyötä ihanaan pinkkiin haalariini <3. Ehkäpä siellä on joku komea mies ja ojentaa minulle ruusun. Toivossa on ainakin hyvä elää, eihän sitä jännitystä saa muuten elämään! Päivien joukossa on myös ei niin kivoja -päiviä, kuten esimerkiksi tenttiviikot. Kokonainen viikko yhtä lukemista, namnam . Eikö maailmassa todellakaan ole mitään muuta tapaa tutkia oppilaiden oppimista, kuin tiivistää koko kurssi neljään tai viiteen kysymykseen? Loppujen lopuksi, eihän siinä paljoa edes pysty kyselemään. Tärkeintä ei ole kuitenkaan arvosana, vaan oppiminen (kuten isä on aina toitottanut). Itse kuitenkin puserran minkä kerkiän - tavoitteena on silti vain läpipääsy (ja kaikki loput on vain bonusta). Tavoitteenani ei nimittäin ole valmistua parhaalla arvosanalla, vaan valmistua ylipäätänsä noin viidessä vuodessa. Jos jokin on tavoiteltavaa, niin parhaan diplomityön titteli! Sitä siis jaakaamaan. Nyt ainakin lähden lukemaan dynamiikan jännittävistä koordinaatistoista ja muista mukavista jutuista. Siinäpähän proffat sitten klo 15 aikaan testailee onko neiti oppinut mitään ;D Toivokaa kuitenkin parasta!

Kuuntelin radiota ja sielä kerrottiin joitain vanhoja uskomuksia. Niiden mukaan ainakin minun Valentine on ulkomaalaisehko, nelisissäkymmenissä oleva bussikuski, sillä hän oli ensimmäinen mies, jonka kohtasin tänään. No toivottavasti ei kuitenkaan.

Ystävänpäivä on mielestäni kuitenkin jollain tapaa rakastavaisten päivä, joten tunnen itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Pahaa mieltä lisää se, että parhaimmat ystäväni viettivät tänään penkkareitaan ja en pystynyt olla näkemässä heitä. Tietty murehdin myös menetettyjä tilaisuuksia, kuten wanhojen tansseja ja penkkareita. No, ei sitä kaikkea kerkeä kahdessa vuodessa tehdä. Onneks kuitenkin yksi nimeltä mainitsematon ihanuus kutsui minut lauantaiksi heille, ennen kuin he karkaavat seilaamaan abiristeilylle.

Suurin murheeni on kyllä se, että olen todellakin yksin ystävänpäivänä. Ei kai tämä vain tarkoita, että minulla on tasan 0 ystävää? Tai, että olen kaikille se “kakkosvaihtoehto”? Toivottavasti kuitenkin tuo toinen vaihtoehto, vaikka karvainen mörkö sekin on ajatuksena. Kerrankin tahtoisin olla itse jollekkin se ensimmäinen vaihtoehto. Tietty ajankohta (keskellä viikkoa) ei ole optimaalisin kaikkien kavereiden näkemiselle, mutta ainakin he ovat joka päivä ajatuksissani.

No, jätänpä murehtimiseni ja jatkan matikan harkkojen tekoa (ne ei jätä eikä petä ainakaan, ei sinänsä rakastakkaan takaisin). Onhan tuo radion juontajien pöpötyskin mukavaa .

Voi ei! Se iski minuun kuin salama, nimittäin yo-stressi. Kummallisinta koko jutussa on, että olen jo ylioppilas ja täten suorittanut velvollisuuteni. Ehkä tuskani on vain myötätuntoa ikätovereitani kohtaan, itsehän jo olen yliopistoelämässä kovaa kiinni. Sitten iski toinen stressi, mutta siitä muodostuikin kiintoisa aihe. Nimittäin Tutki Kokeile Kehitä kisan DL lähestyy uhkaavasti. Itseänikin pyydettiin kirjeitse taas mukaan, mutta ei kiitos, en tarvitse lisää katkeruuden karvaista kalkkia (mitenköhän toi sanonta oikeesti menee ). Kuitenkin ryhdyin ajattelemaan. Mietin, erilaisia vaihtoehtoja tutkimuksen aiheiksi ja niistä ainakin osa ihmisistä sai hyvät naurut . Mietin myös, että kuinkakohan raati suhtautuisi työhön, joka on ollut siellä jo viime vuonna. Voisi tulla ihmeellisiä ilmeitä ja reaktioita, ehkäpä se olisi näkemisen arvoista. Ehkä yritän sitten vielä kerran kun kandi-työni valmistuu, TuKoKen ikärajahan on 21 vuotta. Katsotaan kuka sitten nauraa viimeiseksi! Olihan tutkimuksen tekemisestä hirveästi hyötyä sekä oman itsensä, että fysiikan tutkimuksessa. Jepjep, toisiin aiheisiin! Nimittäin työnhakuun. Monet ystävistäni aikovat hakea aivan hanttihommia, joka hiukan kummastuttaa minua. En tiedä oletanko itseltäni liikoja, mutta kyllä minä ainakin aion hakea ihan oman alan hommia. Okei, onhan isillä vähän suhteita sillä alalla, että etumatkani on kiistatta jokseenkin suuri. Mutta se ei pelaa, joka pelkää, joten ajattelin myös hakea töitä muistakin kuin isin tutuilta. CV:n tekeminen on haastellisempaa kuin ajattelin. Kaverit aina valittaa kun se näyttää niin tyhjältä, mutta minulla on taas ongelma, että miten saan tehtyä siistin ja lyhyehkön CV:n! Olen selvästi touhunnut liikaa elämän mittaani nähden No, ehkäpä tämä tästä. Hyvää etsiskelyä myös kaikille muille, toivottavasti löydätte jotain mukavaa. Itse lähden miettimään miten pääsen Hesaan mahdollisimman kuivana…

Ennen yhteydenotto saattoi kestää yllättävänkin kauan: viikkoja, jopa kuukausia. Silloin lähetettiin sanomia ja kirjeitä. Sitä saattaa olla kovin vaikea kuvitella näin tietokoneelta. Oikeastaan asia on jo eriskummallinen. Tämän tajusin tänään kun mietin perusjuttuja, mitä äiti ja isä aina toitottaa kun on kotona. Äiti sanoo ettei pyykit peseydy, ruuat valmistu jne. itsestään, mutta isän sanomisista tuli mieleen hiukan hupsumpi juttu. Isä ihmettelee aina kun istun koneella, että kuinka ihmeessä voin monta tuntia “tzättäillä” ihmisten kanssa ircitse. No enhän minä sitä niin noteerannut ennen, mutta sitten tajusin jonkinmoisen riippuvuuden ircistä. Aluksi siellä muikkaillaan ja moikkaillaan joka suuntaan, sitten luodaan uusia suhteita ja syvennetään vanhoja. Lopulta kaikki mahdollinen hoidellaan siellä. Kyllä se minusta kuulostaa sairaalta. Mieti nyt itse: olet juuri nähnyt jonkun henkilön, sitten lähdette eri teille, mutta puolen tunnin päästä olette molemmat ircissä taas juttelemassa. Myös vaikeat ja arat aiheet siirtyvät helposti virtuaalimaailmaan, sillä on huomattavasti helpompaa sanoa asioita, kun vastassa on vain se oma tuttu näyttö. Nyt sitten päätin että irc ei tule viemään aikaani enää niin tuhottomasti, varsinkaan aikaa perheen kanssa. Ihminen on kuitenkin tällä sinisellä planeetalla vain hetken, minusta siitä pitäisi nauttia ja mennä vaikka ulos kuuntelemaan linnun laulua. En tietystikkään aio luopua ircistä, sillä siellä on mukava morjenstaa Joensuun ja Tampereen suuntaan. Ja toki on myös halvempaa sanoa äkkiä sanottavansa ircissä kuin puhelimessa. En siis kiellä etuja, mutta toivoisin hiukan enemmän verbaalista kommunikaatiota.

Sitten äidin puheisiin. Nyt todella tajuan avun, jota ei pyydä. Tästä lähin aion auttaa äitiä ilman että hän joutuu komentamaan minua. Hänellä on myös raskaita päiviä ja ruuanlaitto yms. käy työstä. Äitikin on oman aikansa päivästä ansainnut enemmän kuin paremmin. Ja minusta hänen ei pidä kestää vain siksi, että hän on kahden lapsen äiti.

Niin se sieltä tulee kovaa kyytiä: vuodenvaihde. Ennen rakettejen räiskyntää ja pullojen korkkaamista on kuitenkin syytä luoda katse edelliseen vuoteen: mitä tuli kämmittyä, mitä juhlittua, mitä yleensäkkin tehtyä. Ainakin alkuvuodesta muistuu mieleen ylppärit: osassa onnistumisia, osassa munailuja ja osassa yllätyksiä  (niin huonoon kuin hyväänkin suuntaan).Sitten tietysti ihmissuhteita: uusia ja vanhoja, aloitettuja ja lopetettuja (niitä on ruodittu tässä blogissa jo enemmän kuin kyllästymiseen asti). Sitten tietysti ihania kesäpäiviä, kesämiehiä ja purjehduspäiviä ja kesätöitä raskaiden huvien vastapainoksi. Tietty tuli täytettyä 18 ja alkoholia tuli kulutettua (nyt ihan virallisesti). Juhannus meni mukavasti ystävien kesken, unohtamatta algoritmiope ykkösen vierailua . Syksy saapui ja uudet haasteet uudessa koulussa. Aluksi moni asia tuntui lähes mahdottomalta, mutta lopulta totesi että siinähän kaikilla muilla oli varmaan enemmän ongelmia kuin minulla. No siitäkin selvittiin ja vihdoin päästiin joulun viettoon. Harmi vaan, että lunta ei ollut ja ei oikeen fiilistäkään sen mukana. Nyt viimeisenä päivänä saimme nähdä ekaa kertaa uuden upean (vuokra) asuntomme. Tilaa ja valoa riitti, kotiudumme varmasti. Ensimmäiset laatikot on kannettu sisään ja nyt voikin mennä hyvillä mielin availemaan skumppaa, tekemään uudenvuodenlupauksia, ja ihmettelemään raketteja. Tulipa räpellettyäja sähellettyä, mutta eiköhän ensi vuonna jo olla kasvettu ja aikuistuttu enemmän (niinhän te toivotte). Mutta hyvää uutta vuotta ja käyttäkää suojalaseja niitten rakettien kanssa!

Toisinaan ihmisillä tuntuu olevan pakkomielteitä. Nämä saattavat kohdistua ihmisiin, eläimiin, tapoihin tai johonkin muuhun. Ihmisille muodostuu pakkomielle usein ihmisestä, joka on ollut/on läheinen ihminen. Pakkomielle saattaa herättää erilaisia tuntemuksia eri ihmisissä: toiset eivät vain päästä pakkomielettä mielestään/silmistään ja toiset taas yrittävät päästä hänestä eroon hinnalla millä hyvänsä. Toiset kokevat vihaa, toiset rakkautta. Erilainen kyttäys ja urkkiminen on täysin normaalia (juu, ei kuulu normielämään). Joskus pakkomielle valtaa koko ruumiin - siitä tulee kuin huumetta, eikä siitä voi (tai osaa) päästää irti. Mielestäni tämä nimenomaan viestittää siitä, ettei ole osannu päästää irti. Siksi muistuttaisinkin: yrittäkää ihmeessä liikkua eteenpäin elämässänne (hitsin hannarit ). Turha sitä on jäädä pohtimaan iäksi vanhoja ja jo koettuja asioita, ei sitä mennyttä saa enää kuitenkaan muutettua.

Niinno, joskus vaan tuntuu kuin mitään ei saisi aikaiseksi, vaikka kuinka asia kiinnostaisikin. Juuri tällä tavalla minulla on käymässä tutan tenttiin lukiessani. Tentti on huomenna ja aloin oleviaan valmistautumaan jo 5 päivää sitten (ja katajanmarjat, tullut vain luettua “hauki on kalaa”). Samoin käy välillä ihmistenvälisissä kanssakäymisissä: tekisi niin mieli tehdä asioille jotain, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Onkohan kyseessä saamattomuus vai laiskuus. Hyvä on, ihmissuihteissa lähinnä ujous. Joo, kukaan teistä ei usko että voisin olla ujo, mutta paljastettakoon nyt tämä sitten. Mutta ehkäpä saan vielä luettua viimeiset rippeet ja tiedot tutaan ->