Pinkkien aurinkolasien läpi

Jo vain, niinhän se on. Wappu oli toki hauska ja täynnä bileitä, mutta valitettavasti (?) koulutyö jäi vähemmälle. Tämän huomasin kun tutkin hiukan kalenteriani. Toki viime viikolla olisi ollut jo aikaa aloitella luku-urakkaa, mutta eihän hölmö teekkari niin voi tehdä. Kyllä ne on parhaat ne muutaman viimeisen tunnin lukemiset ennen tenttiä! Kuten ehkä olette jo aavistaneet, minun tosiaan pitäisi olla lukemassa (tällä kertaa matikka k2:seen) ja huomenna myöskin. Valitettavasti minun on myös uhrattava viikonloppu kokeille, yäk. No, kohta lähtee viimeinen viikko käyntiin ja sitten alkaa jo pitkään odoteltu kesäloma. Bileet ainakin lähtevät silloin käyntiin, sillä ensi perjantaina lähtee JULKKU-risteily satamasta. Koko viikonloppuhan siihen vierähtää, mutta olen varma että se on sen arvoista (taas jää purjehduskisat välistä, oivoi). Heti risteilyn jälkeen on vuorossa tietty työt, sinne siisn kovinkin uutterana ja hehkeänä - jos se nyt onnistuu tuon risteilyn jälkeen Mutta näkemisiin, kuulemisiin, kirjoittelemisiin! Lukekaahan te muut edes huolella, että opintopisteet kasaantuisivat!

Voi ei! Se iski minuun kuin salama, nimittäin yo-stressi. Kummallisinta koko jutussa on, että olen jo ylioppilas ja täten suorittanut velvollisuuteni. Ehkä tuskani on vain myötätuntoa ikätovereitani kohtaan, itsehän jo olen yliopistoelämässä kovaa kiinni. Sitten iski toinen stressi, mutta siitä muodostuikin kiintoisa aihe. Nimittäin Tutki Kokeile Kehitä kisan DL lähestyy uhkaavasti. Itseänikin pyydettiin kirjeitse taas mukaan, mutta ei kiitos, en tarvitse lisää katkeruuden karvaista kalkkia (mitenköhän toi sanonta oikeesti menee ). Kuitenkin ryhdyin ajattelemaan. Mietin, erilaisia vaihtoehtoja tutkimuksen aiheiksi ja niistä ainakin osa ihmisistä sai hyvät naurut . Mietin myös, että kuinkakohan raati suhtautuisi työhön, joka on ollut siellä jo viime vuonna. Voisi tulla ihmeellisiä ilmeitä ja reaktioita, ehkäpä se olisi näkemisen arvoista. Ehkä yritän sitten vielä kerran kun kandi-työni valmistuu, TuKoKen ikärajahan on 21 vuotta. Katsotaan kuka sitten nauraa viimeiseksi! Olihan tutkimuksen tekemisestä hirveästi hyötyä sekä oman itsensä, että fysiikan tutkimuksessa. Jepjep, toisiin aiheisiin! Nimittäin työnhakuun. Monet ystävistäni aikovat hakea aivan hanttihommia, joka hiukan kummastuttaa minua. En tiedä oletanko itseltäni liikoja, mutta kyllä minä ainakin aion hakea ihan oman alan hommia. Okei, onhan isillä vähän suhteita sillä alalla, että etumatkani on kiistatta jokseenkin suuri. Mutta se ei pelaa, joka pelkää, joten ajattelin myös hakea töitä muistakin kuin isin tutuilta. CV:n tekeminen on haastellisempaa kuin ajattelin. Kaverit aina valittaa kun se näyttää niin tyhjältä, mutta minulla on taas ongelma, että miten saan tehtyä siistin ja lyhyehkön CV:n! Olen selvästi touhunnut liikaa elämän mittaani nähden No, ehkäpä tämä tästä. Hyvää etsiskelyä myös kaikille muille, toivottavasti löydätte jotain mukavaa. Itse lähden miettimään miten pääsen Hesaan mahdollisimman kuivana…

Ennen yhteydenotto saattoi kestää yllättävänkin kauan: viikkoja, jopa kuukausia. Silloin lähetettiin sanomia ja kirjeitä. Sitä saattaa olla kovin vaikea kuvitella näin tietokoneelta. Oikeastaan asia on jo eriskummallinen. Tämän tajusin tänään kun mietin perusjuttuja, mitä äiti ja isä aina toitottaa kun on kotona. Äiti sanoo ettei pyykit peseydy, ruuat valmistu jne. itsestään, mutta isän sanomisista tuli mieleen hiukan hupsumpi juttu. Isä ihmettelee aina kun istun koneella, että kuinka ihmeessä voin monta tuntia “tzättäillä” ihmisten kanssa ircitse. No enhän minä sitä niin noteerannut ennen, mutta sitten tajusin jonkinmoisen riippuvuuden ircistä. Aluksi siellä muikkaillaan ja moikkaillaan joka suuntaan, sitten luodaan uusia suhteita ja syvennetään vanhoja. Lopulta kaikki mahdollinen hoidellaan siellä. Kyllä se minusta kuulostaa sairaalta. Mieti nyt itse: olet juuri nähnyt jonkun henkilön, sitten lähdette eri teille, mutta puolen tunnin päästä olette molemmat ircissä taas juttelemassa. Myös vaikeat ja arat aiheet siirtyvät helposti virtuaalimaailmaan, sillä on huomattavasti helpompaa sanoa asioita, kun vastassa on vain se oma tuttu näyttö. Nyt sitten päätin että irc ei tule viemään aikaani enää niin tuhottomasti, varsinkaan aikaa perheen kanssa. Ihminen on kuitenkin tällä sinisellä planeetalla vain hetken, minusta siitä pitäisi nauttia ja mennä vaikka ulos kuuntelemaan linnun laulua. En tietystikkään aio luopua ircistä, sillä siellä on mukava morjenstaa Joensuun ja Tampereen suuntaan. Ja toki on myös halvempaa sanoa äkkiä sanottavansa ircissä kuin puhelimessa. En siis kiellä etuja, mutta toivoisin hiukan enemmän verbaalista kommunikaatiota.

Sitten äidin puheisiin. Nyt todella tajuan avun, jota ei pyydä. Tästä lähin aion auttaa äitiä ilman että hän joutuu komentamaan minua. Hänellä on myös raskaita päiviä ja ruuanlaitto yms. käy työstä. Äitikin on oman aikansa päivästä ansainnut enemmän kuin paremmin. Ja minusta hänen ei pidä kestää vain siksi, että hän on kahden lapsen äiti.

Niinno, joskus vaan tuntuu kuin mitään ei saisi aikaiseksi, vaikka kuinka asia kiinnostaisikin. Juuri tällä tavalla minulla on käymässä tutan tenttiin lukiessani. Tentti on huomenna ja aloin oleviaan valmistautumaan jo 5 päivää sitten (ja katajanmarjat, tullut vain luettua “hauki on kalaa”). Samoin käy välillä ihmistenvälisissä kanssakäymisissä: tekisi niin mieli tehdä asioille jotain, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Onkohan kyseessä saamattomuus vai laiskuus. Hyvä on, ihmissuihteissa lähinnä ujous. Joo, kukaan teistä ei usko että voisin olla ujo, mutta paljastettakoon nyt tämä sitten. Mutta ehkäpä saan vielä luettua viimeiset rippeet ja tiedot tutaan ->

Olipa kerran päivä kun äiti kävi kaupassa ja osti minulle jotain ruokaa, jonka sain mukaan Kivenlahteen lähtiessäni. Noihin ruokiin lukeutu myös ikiturso-sämpylät (gluteenittoomat, laktoosittomat sämpylät). Tänäänpä päätin tomaattikeittoa (, josta tuli tosi hyvää) tehdessäni maistaa noita kyseisiä tekeleitä. Ne on pakattu johonkin “säilyy iäisyyden” -pakkaukseen, kaksin kappalein. Haistoin ikitursoa. Haju oli suhteellisen “iiiyyyy”, mutta ajattelin sen paranevan jos laittaisin ikiturson mikroon hiukan lämpiämään. No…haju oli entistä kamalampi. Rohkenin kuitenkin maistamaan tuota möllikkää ja sainkin syötyä sen loppuun (1 pieni pala/3 lusikallista tomaattikeittoa). Kuitenkin jäljellä oli vielä toinen noista sämpylöistä. Keksin, että se voisi maistua köyhän ritarin muodossa. No, tosiaan siinä sitten paistelin leipää voissa ja söin hillon ja sokerin kera. Olihan kokemus hiukan positiivisempi, mutta ei se enää auttanut. Paha mikä paha. Nyt odotan jännityksellä uutta pula-aikaa, jotta saisin syötyä nuo loputkin 2 ikutursokammotusta (opiskelijana, säästeliäs kun olen).

Aika moneen muuhunkin asiaan pätee sama kaava: pahaksi todettua asiaa on jo huono mennä muuttamaan. Aina voi kokeilla sokeria, hunajaa ja vaaleanpunaista kuorrutusta, mutta harvoin ne korjaa koko tilannetta. Tämän takia jonkinmoinen harkitseminen ennen toimintaa on suotavaa. Tällöin vahinkojen minimointi on maksimissaan ja kuolonuhreja syntyy vähemmän.

Mitä siis opimme tästä tarinasta? Ainakin sen, että ikitursosämpylät eivät välttämättä olie kaikkein paras ratkaisu, ellei ole keliakiaa (voi, että minun käy keliaakikkoja sääliksi :<) ja että harkitsemme asioita ennen toteutusta. Kiitos ja kuulemiin.