Pinkkien aurinkolasien läpi

Niin se sieltä tulee kovaa kyytiä: vuodenvaihde. Ennen rakettejen räiskyntää ja pullojen korkkaamista on kuitenkin syytä luoda katse edelliseen vuoteen: mitä tuli kämmittyä, mitä juhlittua, mitä yleensäkkin tehtyä. Ainakin alkuvuodesta muistuu mieleen ylppärit: osassa onnistumisia, osassa munailuja ja osassa yllätyksiä  (niin huonoon kuin hyväänkin suuntaan).Sitten tietysti ihmissuhteita: uusia ja vanhoja, aloitettuja ja lopetettuja (niitä on ruodittu tässä blogissa jo enemmän kuin kyllästymiseen asti). Sitten tietysti ihania kesäpäiviä, kesämiehiä ja purjehduspäiviä ja kesätöitä raskaiden huvien vastapainoksi. Tietty tuli täytettyä 18 ja alkoholia tuli kulutettua (nyt ihan virallisesti). Juhannus meni mukavasti ystävien kesken, unohtamatta algoritmiope ykkösen vierailua . Syksy saapui ja uudet haasteet uudessa koulussa. Aluksi moni asia tuntui lähes mahdottomalta, mutta lopulta totesi että siinähän kaikilla muilla oli varmaan enemmän ongelmia kuin minulla. No siitäkin selvittiin ja vihdoin päästiin joulun viettoon. Harmi vaan, että lunta ei ollut ja ei oikeen fiilistäkään sen mukana. Nyt viimeisenä päivänä saimme nähdä ekaa kertaa uuden upean (vuokra) asuntomme. Tilaa ja valoa riitti, kotiudumme varmasti. Ensimmäiset laatikot on kannettu sisään ja nyt voikin mennä hyvillä mielin availemaan skumppaa, tekemään uudenvuodenlupauksia, ja ihmettelemään raketteja. Tulipa räpellettyäja sähellettyä, mutta eiköhän ensi vuonna jo olla kasvettu ja aikuistuttu enemmän (niinhän te toivotte). Mutta hyvää uutta vuotta ja käyttäkää suojalaseja niitten rakettien kanssa!

Toisinaan ihmisillä tuntuu olevan pakkomielteitä. Nämä saattavat kohdistua ihmisiin, eläimiin, tapoihin tai johonkin muuhun. Ihmisille muodostuu pakkomielle usein ihmisestä, joka on ollut/on läheinen ihminen. Pakkomielle saattaa herättää erilaisia tuntemuksia eri ihmisissä: toiset eivät vain päästä pakkomielettä mielestään/silmistään ja toiset taas yrittävät päästä hänestä eroon hinnalla millä hyvänsä. Toiset kokevat vihaa, toiset rakkautta. Erilainen kyttäys ja urkkiminen on täysin normaalia (juu, ei kuulu normielämään). Joskus pakkomielle valtaa koko ruumiin - siitä tulee kuin huumetta, eikä siitä voi (tai osaa) päästää irti. Mielestäni tämä nimenomaan viestittää siitä, ettei ole osannu päästää irti. Siksi muistuttaisinkin: yrittäkää ihmeessä liikkua eteenpäin elämässänne (hitsin hannarit ). Turha sitä on jäädä pohtimaan iäksi vanhoja ja jo koettuja asioita, ei sitä mennyttä saa enää kuitenkaan muutettua.